Fasoulan onnelliset mummot

Annoimme eräälle ystäväpariskunnalle vapaat kädet suunnitella meille retkiohjelma maanantaiksi. Ystävämme ovat viettäneet monta talvea Kyproksella ja tuntevat paikat hyvin. Kymmenen aikaan otimme heidät kyytiin ja lähdimme eväät mukanamme ajamaan kohti Fasoulan kylää.

Maisemat olivat jälleen huikeat. 

Kylän raitille rakennetussa kiviaidassa oli kylän historiasta kertovia pronssilaattoja. Kylässä lienee ollut elämää jo antiikin ajoista lähtien. Nykyään siellä asuu nelisensataa ihmistä, joista noin 390 ei näyttänyt olevan tänään kotona.

 Ystävämme tiesivät, että kylässä asuu suomalainen nainen. Kävimme huutelemassa häntä pihaportin takaa, mutta pihasta kuului vain koiran haukuntaa.

  Oikeestaan mua ei enää pissatakaan.

Kyläkaivolle oli kokoontunut muutama ukko parantamaan maailmaa. Liekö ikivanha perinne niiltä ajoilta kun tultiin hakemaan kaivosta vettä? Kaivo näytti sijaitsevan keskellä katua ja miehet halusivat kertoa meille siitä.

Joku ukoista oli ottanut lintuhäkin mukaansa ja laittanut sen auton katolle. Eihän tipua voi yksin kotiinkaan jättää ja sitä paitsi nyt se saattoi seurustella sen linnun kanssa, joka oli kylän kellopylväästä roikkuvassa lintuhäkissä. Ei ole linnunkaan hyvä olla yksin.

Kylän keskellä oleva kirkko, Nativity of Theotokos (Neitsyt Marian kirkko), oli remontissa, eikä sinne päässyt edes pihalle. Mutta kylän laidalla oli vanha, luhistumaisillaan oleva kirkko, jonne varovasti menimme myös "sisälle". 

Jatkoimme tämän jälkeen Mathikolonin pienelle kylälle, josta löytyi vanhoja rakennusten jäänteitä.

 Oli myös merkkejä lähihistoriasta.

Yllättäen eräistä raunioista alkoi kuulua kotkotusta. Kurkistin sisälle.

Lähdimme kotiin päin tarkotuksena käydä katsomassa vielä yksi matkan varrella sijainnut luostari, Panagia Amirou. Luostari vaikutti suurelle ja hieman synkälle. Siellä oli menossa joku rakennusprojekti. Ihmettelen,  miksi, koska luostarissa sanotaan asuvan vain viisi nunnaa. Pääsimme sisälle, vaikka olimme paikalla noin yhden aikaan, jolloin paikan pitäisi menne pariksi tunniksi kiinni. Jonkun hahmon näin liikkuvan ovilasin takana, mutta muuten en kohdannut ketään.

 Luostarin pieni kirkko oli minusta kaunis ja tunnelma jotenkin toisenlainen. 

 Olin hetken kirkossa yksin ja hyräilin ikivanhaa Neitsyt Maria -laulua.

Tämä kyläkierrospäivä jätti paljon ajateltavaa. Mietin muunmuassa mummoa, joka köpötteli erääseen taloon. Talon parvekkeelta alkoi kohta kuulua kreikankielistä puheensorinaa ja iloista käkätystä.

Jäin pohtimaan, mikä tekisi suomalaisista kanoista, ei vaiskaan, mummoista  onnellisempia. Niin paljon puhutan vanhusten yksinäisyydestä ja masennuksesta. Kun on pimeää ja liukasta, ei uskalleta eikä haluta  lähteä kotoa mihinkään. Ja kun pitkä talvi ollaan sisällä, ei enää kesällä muisteta, miten kävellään ja liikutaan ihmisten ilmoilla. Oltaisiinko onnellisempia, jos olisi mahdollisuus silloin tällöin poiketa kylän kahvilassa tai naapurin portin pielessä juoruamassa? Tai jos joku, joka ei pelkää liikkua liukkaalla, tulisi silloin tällöin käymään? Hetki ystävän kanssa voi kuljettaa kauaksi, pois omasta arjesta. Niitä hetkiä meistä jokainen joskus kaipaa. Mutta olipa onnellinen päivä. Jälleen.