Joulun jälkeen

Herään lämpöisen peiton alla ja psyykkaan itseni nousemaan ylös. Patteri ei ole ollut päällä ja on vielä viileää. Puen nopeasti ja vaihdan yösukat Keijolta (eräs suomalaisvaari täällä) saamiini tohveleihin. Sitten töpsyttelen alakertaan ja alan kahvin keittoon. Sen nautin seesaminsiemenleivän kera. Ja nappaan vielä pakasteesta pikku palan Sigman sitruunakakkua lautaselle.
Näistä on hyvä aamu tehty. Ja hiljaisuudesta. Kellon nakutus kuuluu ihmeen selvästi kun muut vielä nukkuvat.  Kellon. -Huomaan, että se ei ole vielä viittäkään! Mutta ei tätä hienoa aamua enää peruta. Kerronpa hieman eilisestä. Olihan se Teofaniajuhla, loppiainen, vedenpyhityksen päivä.

Hiukan ennen kymmentä kotikadullemme alkoi kertyä ihmisiä. Poliisiauto kurvasi paikalle valot vilkkuen, puhallinorkesteri viritteli soittimiaan ja me, luterilaiset turistit, äimistelimme kadun varressa tätä kaikkea. Yksi kulkukoira ei selvästikään tykännyt poliisista. Pyöri tämän ympärillä ja haukkui kovasti. Yhtäkkiä kellot (ensimmäinen tutuntuntoinen elementti) alkoivat soida ja kirkon ovesta liittyi kulkueeseen lippuja sekä suurta kukilla reunustettua taulua (ikoni?, en nähnyt sitä etupuolelta) kantavia miehiä. 

Kulkue imaisi mukaansa. Osa ihmisistä oli iloisen, osa liikuttuneen näköisiä. Huomasin kohta joukossa muutaman tutunkin, ja yksi orkesterin soittajista tervehti: "Hello, how are you?" Hän oli optikko, jolta ostin rillit muutama viikko sitten. Mietin siinä vaeltaessa (olihan matkaa rantaan sentään 200 metriä), että tällaiseltakohan tuntui suurimmasta osasta ihmisiä kiirastorstaina. Näki kaiken, mitä tapahtui, mutta ei oikein tajunnut, mitä.

Lopulta tulimme rantaan ja siellä oli pieni liturgia. Laiturilla värjötteli nuoria miehiä uikkarisilleen. Hartaat ajatukset uhkasivat hälvetä. Pojat odottivat, että risti heitettäisiin mereen. Niin se lopulta heitettiinkin, pari kolme kertaa. Aina samalla hetkellä orkesteri soitti ja pojat nostivat ristin vedestä. Samalla joku päästi kyyhkysen lentoon. 

Siitäpä kirposi tekstari, jonka lähetin kulkueessa olleelle ystäväpariskunnalle kotiin tultuani.

"Voisko kyyhkysen lento mulle onnen jo suoda? 
Ah, ei, yksin täytyy mun murukahvini juoda."

Eipä aikaakaan kun sitä juotiin ystävien kanssa loppiaiskahveja patiollamme,
parinkymmenen asteen lämmössä.

Kotona Suomessa odotan aina, milloin saan laittaa joulukoristeet pois ja milloin joulutähti kuolisi. Ei siksi, etten pitäisi joulusta, mutta jotenkin sitä kuvittelee, että kevät tulee sitä nopeammin, mitä sukkelammin joulunaika päättyy.  Nyt en raaskisi millään purkaa tyttären tekemää ledisilhuettia olkkarin seinältä, enkä laittaa noita joulukortteja pois. Vilinan ja muiden pikkuystäviemme hienot piirustukset saavat ainakin jäädä. Ja nyt oikein iiisooo halaus heille! Ikävä on.