Koko tässä postauksessa ei ole juuri muuta faktaa kuin
se, että kävin eilen katsomassa auringonlaskun tuon Amathousin kaupungin
raunioilla. Alue sijaitsee meren rannalla, muutaman kilometrin päässä
kodistamme, noin 10 km Limassolin keskustasta itään.
On helppo kuvitella, miten nuori, lasta odottava, nainen
olisi täällä, vieraassa maassa, ja odottaisi rakastaan palaavaksi vaaralliselta
matkalta. Nainen on kivitalossa, kylmässä ja pimeässä huoneessa, viimalta ja
nuorilta miehiltä (yksi paikallinen häneen oli jo rakastunutkin) suojassa. Katsoo sen
pienestä ikkunaluukusta merelle; näkyykö laivaa, joka toisi Theseuksen
takaisin. Lopulta Ariadne masentuu niin, että tappaa itsensä.
Ariadnen ja Theseuksen tarinaan jää koukkuun viimeistään
siinä vaiheessa kun tutustuu Claudio Monteverdin
säveltämään oopperaan, tai paremminkin siitä säilyneeseen osaan, Lamento d´Arianna.
Ohessa hieno versio Ariannan valituksesta. http://www.youtube.com/watch?v=ri1PeW_F0H8
Kieltämättä kuva hieman häiritsee tässä versiossa.
Amathousin kaupungista on löydetty merkkejä elämästä yli
tuhannen vuoden takaa eKr. Eri valloittajat,
viimeisimmäksi arabit, ovat tehneet parhaansa tuhotakseen kaupungin. Luoja
salli vielä maanjäristyksen hajottaa kaupungin muurit 300-luvulla.
Kiipeilimme poluilla, ihmettelimme antiikin aikaisia (vai
olivatko rekonstruktioita?) rakennusten jäänteitä ja katsoimme, miten aurinko
muuttui oranssinpunaiseksi ja hävisi sitten pilviverhon taakse.
Älkäämme jääkö murhehtimaan taruolennon kuolemaa, sillä nyt on juhlapäivä, Teofania. Luterilaisittain vietämme loppiaista, mutta sen verran haluamme tutustua paikallisiin tapoihin, että lähdemme seuraamaan vedenpyhityskulkuetta, jonka pitäisi aivan pian kulkea kotikatuamme pitkin meren rantaan. Kirkon kellot ovat muistuttaneet juhlasta jo kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jo ennen seitsemää. Onhan se toki miellyttävämpi herätysääni kuin mikä olisi lähtenyt yöpöydälläni olevasta Lumiasta yhdeksältä.
Syklaamit kukkivat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti