Paluumuuttoa

Kotona. Tai niin pitäisi tuntua.

Kevät. Tai niin pitäisi kokea.

Loma. Tai niin pitäisi olla.

Joka tapauksessa hanasta tulee vettä joka kerta kun sen avaa.

Vessojen ovet aukeavat ulospäin.

Kotimme kauimmaisessa huoneessa on laite, jolle saa heittää vettä sen ollessa kuuma. Se sihahtaa kivasti ja lämmin höyry nostaa ihon kananlihalle. Huoneessa on lauteet, joilla voi vaikkapa maata, vähän niin kuin aurinkotuolissa. Mutta siellä ollaan alasti. 

Aurinko paistaa ja ulkona on silti kylmä. Ilmankos siellä ei ole ketään.  Mistään ei kuulu edes ääniä. Tämä tuntuu niin oudolle, että roskia viedessäni melkein pelkään, että joku tulee vastaan.  Jään ihmeissäni pihalle ja keksin, että voinhan työnnellä vaikka kottikärryjä, etten näyttäisi niin toimettomalta. Samassa naapurin rouva tulee laittamaan pyykkiä narulle. Säikähdin aika tavalla.

Meillä on miljoona pahvilaatikkoa. 500 000 on jo tyhjennetty, mutta toiset 500 000 ovat vielä täynnä tavaraa, jota emme todennäköisesti koskaan tarvitse. Olen kanniskellut niitä paikasta toiseen neuvottomana. Tytär tuli hätiin ja keitti nakkikeiton. Sain pidettyä tauon. 

Löysin eteisen kenkälaatikosta vuokralaiselta unohtuneita koirankakkapusseja. Niille voisi vaikka löytyä käyttöä jahka tästä rohkaistuu ihmisten ilmoille. Sen verran maha on sekaisin ruisleivästä ja salmiakista. 

Että näin. Vielä en tiedä, onko tämä jonkun loppua, vai uuden alkua.

Jotain tuolla harmaissa aivosoluissa ja hämmentyneessä mielessä orastaa. Ehkä se on iloa. Mutta on siinä muutakin.
En vain osaa itkeä.

Olenhan palannnut kotiin.