Meri iso, ihminen pieni. Tähän voisi lopettaa. Mutta kun on puoli vuotta asunut Välimeren rannikolla, on kova tarve yrittää sanoittaa suhdettaan mereen jotenkin. -Ikään kuin hyvästellä. Sillä tämä meri tulee olemaan yksi niistä asioista, joita kaipaan pois lähdettyäni.
En ole kertaakaan ollut rannalla ottaakseni aurinkoa. En
edes käy päivittäin uimassa,
vaikka nytkin merivesi on lähes 18 -asteista.
En ole purjehtinut, enkä kalastanut.
-Mutta en voi kuvitella, millaista elämä olisi täällä ilman merta.
Sen pitää
näkyä auton tai bussin ikkunasta kun kuljemme rantakatua kaupunkiin. Merituulen
täytyy puhaltaa kasvojani vasten kun ajan polkupyörällä rantatiellä.
Merimaiseman kuuluu olla taustana ohi
kulkeville ihmisille, joita katselen istuessani cappuccinolla rantakahvilassa.
Paljaiden jalkojeni pitää saada tuntea auringon kuumentamat rantakivet, joiden
lämpö siirtyy minuun ja muuttuu kauniiksi ajatuksiksi.
Meriveden kuuluu
huuhdella jalanjälkeni rantahiekasta kun mielessäni on ajatuksia, joiden ei
tarvitse enää tämän jälkeen palata mieleeni.
Rantakallioon
paiskautuvien aaltojen tulee muistuttaa minua siitä, että on asioita, joille
ihminen ei voi mitään.
Olen nähnyt veden viileän siniharmaan sävyisenä. Joskus se
on taas turkoosi. Joskus niin taivaansininen, että veden ja taivaan rajaa ei
melkein erota. Joskus se näyttää valkoiselta kun aaltojen vaahtoavat
harjat riehuvat sen pinnassa.
Mutta iltaisin meri on kaikkein upein. Silloin alkaa
auringon ja pilvien leikki. Kun aurinko laskee ja pilvet väistyvät, muuttuu taivas oranssinpunaiseksi. Yhtäkkiä auringon eteen ilmestyy pilvisumu kuin esirippu,
josta tietää, että näytös on lopussa. Kun viimeiset auringonsäteet ovat
kadonneet ja aurinko painunut horisontin taakse, tulee pimeää ja hiljaista.
Kameranjalustansa rantakiville pystyttäneet valokuvaajat kokoavat tavaransa.
Rakastavaiset takertuvat vielä hetkeksi toisiinsa ennen kuin hekin lähtevät kylmästä
väristen pois. Viimeinen uimari tulee rantaan. Minä katson kun valot laivoissa
syttyvät. Ja muistan, että aina on mahdollista lähteä. Ja tulla takaisin.
7 kommenttia:
Ihania kuvia ja kauniisti kirjoitettu! -jossu-
Kiitos, Jossu! Kuvat toki vois olla paljonkin parempia, mutta tähän on tyytyminen tällä kameralla ja näillä taidoilla. Kuvat varmasti puhuttelevat enemmän katsojaa, joka on itse käynyt näissä paikoissa. Muistot heräävät ja meri alkaa kohista korvissa...
Tulen kaipaamaan meren kuusi kuukautta korvissani kuulunutta kohinaa, kun taas kohta olaan koti-Suomessa.
Kyllä kuvien myötä pääsee taas sinne maisemiin eläytyyn! Meri on kyllä upea, varmasti jäätte kaipaamaan. Me odotetaan teitä jo kovasti tänne Suomeen!
-jossu-
Tässä maassa on aivan omat äänensä. Suomessa ei kuule kreikankielistä puheensorinaa, torilla kanat eivät kotkota, eivätkä kadulla papukaijat vislaile perään ;)Äänistä syntyisi helposti pitkä postaus.
Jossu, kotimaahan paluuta helpottaa kovasti siellä olevat rakkaat ihmiset. Olette olleet ajatuksissamme.
Valimeri on jotain niin kaunista ja niin suurta. Aivan ihanat kuvat ja eilava kerronta. Juuri, tuota kaikkea se on. Mina myöskaan en voisi kuvitellakkaan niita tunteita, jos taytyisi muuttaa taala Turkin Fethiyesta pois. Meri ja vuoret ovat hyvin tarkeat elementit elamassani.
Onneksi sinulla on siella Suomessa raakkaat odottamassa.
Just nyt mulla on hyvin sekavat tunteet. Yöllä matkustettiin Suomeen. Yritän itkua tiristää, mutta ei sitäkää tule kun on päässyt saunaan, saanut salmiakkia ja ruisleipää. Tosi outo olo. Hirveän haikea katsoa näitä kuvia. Yritän jossain vaiheessa pukea paremmin sanoiksi ja mietin tätä blogin jatkoa myös. Kiitos sullekin kommenteista!
Lähetä kommentti