A alfa, alkusanat

Lokakuun 14. pv 2012 istuimme kuuntelemassa lääkärin lausuntoa nuorimman lapsemme pään magneettikuvauksesta. Huone oli ahdas ja tunnelma ahdistava. Viimein lääkäri sai sen sanottua: "On löytynyt kasvain aivolisäkkeen läheltä." Aivokasvain. Syöpä. Lapsellani oli mielestäni riittävästi haasteita terveyden kanssa jo ennen tätä, nuoruustyypin diabetes ja keliakia. Olin aiemmin  lohdutellut lasta, että "onneksi sulla ei oo syöpää, siihen voi vaikka kuolla". Tämmöisessä tilanteessa sitä tarvitsee melko kovat selviämissuunnitelmat. Mutta ensin tuli sokki. Musta turtumus, tunteet hävisivät johonkin. Tajusin mustan pilven sisällä, että on yritettävä pitää arjen rutiineista kiinni. Siitä se lähti. Viikkojen kuluessa ja hoitosuunnitelman edetessä tuo turtumus muuttui pelon, odottamisen ja jännityksen myötä  harmaaksi usvaksi. Tunteet alkoivat saada sellaisia nimiä, kuten suru ja väsymys. Töissä käynti alkoi tuntua mahdottomalle. Voimat olivat ihan hukassa ja itku herkässä. Olin toiminut monta kuukautta ulkoisesti lähes normaalisti. Mutta heti kun sokkivaihe meni ohi ja itkin ensimmäiset kunnon itkuni, määräsi työterveyslääkäri kuukauden sairaslomaa. Siitä alkoi prosessi, joka johti "vuorotteluvapaaseen" ulkomailla.

Lokakuun 14. pv 2013 katselimme lentokoneen ikkunasta uutta kotimaata, Kyprosta. Vierelläni mies, poika ja tytär. Larnacan kentällä meitä odotti taksi, joka veisi meidät uuteen kotiimme. Pakkasimme laukut auton perään ja minä istuin vanhasta tottumuksesta vänkärin puolelle. Tajusin taksikuskin ilmeestä, että jokin on hullusti; sillä puolella oli ratti. Näin alkoi seikkailumme tässä omaperäisessä maassa. Joka päivälle on riittänyt jotain kummasteltavaa ja ihasteltavaa. Tämän päivän kummajainen oli pyyhkeen alle piiloutunut gekko, ihastuksen aiheena taas uusien ystävien luona juodut murupäiväkahvit. Juuri nyt salamat räiskyvät taivaalla ja ukkonen jyrisee. Mutta huomenna paistaa taas aurinko.