Minä kerroin eilen eräille uusille tuttaville lapseni syövästä ja niinhän siinä kävi, että poika meni yöllä sokkiin. Tai ei mennyt, mutta näin sellaista painajaisunta. Heräsin siihen, enkä enää saanut nukuttua. Olin juuri ajatellut, että olen täällä niin rentoutunut ja alkanut nukkua yhtenäisiä yöunia. On ollut niin mahtavaa elää täällä ilman polikäyntejä, labroja ja kuvauksia, jotka ovat tosin arkipäivää sitten kun palaamme Suomeen.
Eihän noista syöpähoidoista ole vielä aikaa kuin reilut puoli vuotta. Ja kun noihin tapahtumiin palaa, palaavat muistot. Ruumiskin alkaa muistaa ja menee stressitilaan. Olenkin kieltäytynyt puhumasta enää kaikista vaiheista, koska huomaan, että alan voidan huonosti kun muistelen niitä. Tiettyyn rajaan asti puhuminen auttaa, sitten on alettava katsoa eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti